”Ulospäinsuuntautuneisuudesta on ollut apua”

Muistisairaan omaisena eläminen voi olla monella tavalla raskasta. Kerstinin mies Ove sairastui Alzheimerin tautiin 60. ikävuoden paikkeilla. Vaikka Kerstin toimi vuosia omaishoitajana ja tukijana, hänen kipinänsä ei ole sammunut.

– Olen saanut oman osani huolista, mutta olen iloinen luonne, hän kertoo.

Kerstin

Valokuva: Emma Danielsson

Elämänmyönteisyys todella välittyy lämpimästi säteilevästä Kerstinistä. Hän kertoo elämästä miehensä Oven kanssa, siitä, miten heidän yhteinen tiensä alkoi jo 16- ja 17-vuotiaina. Hän kertoo antoisasta elämästä yhdessä, kahden ihmisen liitosta, joka pojan ja tyttären myötä laajeni kaksilapsiseksi perheeksi.

– Ove kyyditsi poikaa urheiluharrastuksiin monena iltana viikossa, ja sanoisin, että hänessä oli hieman curling-isää, Kerstin muistelee hymyillen.

Arkiaskareiden lisäksi hänellä oli Oven kanssa useita yhteisiä mielenkiinnon kohteita. He matkustivat mielellään yhdessä ja viettivät esimerkiksi hopeahääpäiväänsä Pariisissa. Myös talviurheilu oli lähellä molempien sydäntä, ja he hiihtivät ”pitkin maita ja mantuja” ja tekivät luisteluretkiä jäällä.

Kun Ove oli hieman yli 60-vuotias, Kerstin alkoi huomata, ettei tällä ollut kaikki kunnossa.

– Hän leikkasi puutarhasta narsissit, jotka olivat täydessä kukassa, ja ruuvasi rikki aivan ehjät stereot.

Oireet lisääntyivät, ja Kerstin kirjoitti vähitellen omalääkärille kirjeen, jossa pyysi apua. Ove sai lähetteen Minnesenheten-muistiyksikköön, jossa hänelle tehtiin kokeita, jotta lääkärit voisivat tehdä diagnoosin.

– Oli ihanaa päästä sinne, henkilökunta oli kuin enkeleitä!

He kävivät Minnesenheten-muistiyksikössä muutaman kerran, ja diagnoosin mukaan Ovella oli Alzheimerin tauti. Se ei tullut Kerstinille yllätyksenä. Samassa yhteydessä hän kuuli, että ABF järjesti muistisairauksiin liittyviä tiedotustapaamisia.

– Niin saimme tietää Solhöjdenin päivätoiminnasta ja siitä, että voisimme päästä mukaan siihen. Otimme yhteyttä tukiasioiden kansliaan ja saimme todella hyvän tukikäsittelijän. Kun myönteinen päätös tuli, Ove sai lähteä kotoa kahtena päivänä viikossa. Minulle omaisena oli valtavan tärkeää saada ne tunnit itselleni.

Kaksi kertaa viikossa toistunut päivätoiminta laajeni vähitellen vaihtohoidoksi, jota oli yksi viikko kuukaudessa. Kun Ove ennen pitkää tarvitsi ympärivuorokautista valvontaa, hän pääsi Björkbackeniin, muistisairaiden ryhmäasuntolaan.

– Oli vaikeaa viedä hänet sinne. Oli vaikeaa sanoa, että hän ei enää asuisi kotona. Kävin hänen luonaan monta kertaa viikossa. Siellä oli kuitenkin hyvä olla, ja henkilökunta oli upeaa. He olivat hyvin lämpimiä ja kutsuivat aina kahville.

Ove kuoli huhtikuussa 2012, ja vaikka sairaus eteni vähitellen vuosikymmenen ajan, kaipuu häntä kohtaan on suuri.

– Saatan edelleen surra, sillä hän oli hyvä mies. Saatan ajatella, että se oli väärin. Ennen kaikkea kaipaan häntä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Oli tietenkin valtava muutos, kun iso ja vahva mies heikkeni niin, ettei pystynyt enää puhumaan. Näin sen kuitenkin myös luonnollisena. Olen saanut oman osani huolista, mutta olen iloinen luonne.

Mitä omaistuki tarkoittaa sinulle?

– Hyvä omaistuki tarkoittaa minulle hyvää tukikäsittelijää, joka tulee kotiin ja kertoo, millaista tukea on mahdollista saada. Sitten on itse ilmoittauduttava paikkoihin, sillä tarjolla on luentoja ja omaisryhmiä. On uskallettava ottava selvää asioista, muuten jämähtää kotiin!

Yleisesti ottaen Kerstin sai myös paljon tukea sosiaaliselta verkostoltaan, erityisesti hyvältä henkilökunnalta ja ystäviltä.

– En halunnut kuormittaa lapsiamme, ja avulias ja huomaavainen henkilökunta on ollut suuri onni. Sain tietenkin keventää sydäntäni myös ystäville, jotka ovat kärsineet kanssani, sillä useimmat olivat tunteneet pitkään sekä minut että Oven.

Mistä sait voimaa omaishoitajana?

– Olen aina huolehtinut siitä, etten luovu omasta itsestäni. Olen huolehtinut itsestäni, käynyt kampaajalla ja laittanut aina helmikorvakoru korviin ulos lähtiessäni, jotta tuntisin itseni hyvin pukeutuneeksi. Sanoisin, että eniten minua on auttanut oma ulospäinsuuntautuneisuuteni. Nythän en tosin enää ole omainen, mutta minulle on ollut aina tärkeää päästä ulos ja olla sosiaalinen. Nyt käyn ompelupiirissä ja toisinaan teatterissa. Käyn hyvin mielelläni myös lastenlasten kanssa Junibackenissa, Kerstin kertoo hymyillen.

Teksti: Emma Danielsson